Enkeliprinsessa

Olen aina tykännyt kuninkaallisista. Tai ainakin niin kauan kuin muistan. Olen lukenut monen monta heistä kirjoitettua kirjaa ja lukemattoman määrän lehtiartikkeleita miettien kuitenkin minkälaisia he ovat ihmisinä ja kuinka suureen inhimillisyyteen heillä sitten loppujen lopuksi on varaa.

Olen pari vuotta kirjoittanut kosmetiikasta henkisen hyvinvoinnin Minä olen-lehteen mutta tunsin lehden entisen päätoimittajan Anjan jo joidenkin vuosien takaa. Anja otti minuun yhteyttä ja kysyi josko voisin meikata pari luennoitsijaa, jotka ovat tulossa esiintymään samannimiseen henkisen hyvinvoinnin tapahtumaan, Minä olen-messuille. Koska Anja on aina ollut ihana, päätin tietenkin suostua sen enempää asiaa miettimättä. Anja kuitenkin paljasti minulle keitä asiakkaani olisivat. Kaksi norjalaista daamia, eräs Elisabeth ja muuan Märtha Louise. Niin, SE Märtha Louise.

Täytyy myöntää, että ihan hippasen alkoi jännittää. Aikaahan itse tapahtumaan vielä oli ja arjen kiireet veivät mennessään mutta aina välillä pysähdyin asiaa miettimään ja aina jännitti ihan vietävästi. Tapaisinhan ihan oikean prinsessan, ei edes avioliiton kautta tittelinsä saaneen vaan syntymässään tiaran kutreilleen painaneen.

Saapuihan se messuviikonloppu sitten viimein. Ja minä saavuin parivaljakon hotellille yhdessä luottokampaajani Pian kanssa (kuvassa vasemmalla). Vielä hissistä ulos astuessani mietin miten Märthaa pitäisi puhutella, onhan hän Norjan kruununperimysjärjestyksessä neljäntenä vaikka hyvin maanläheinen onkin. Ajattelin kuitenkin että kyllä hänen assarinsa/hovinaisensa/mikä tahansa vastaava minulle asian sitten ennen prinsessan kohtaamista kertoo.

Tämä mielessäni uskaltauduin koputtamaan prinsessan huoneen ovea. Sydän nyt tietysti hieman pamppaili, sehän on selvää.

Oven avautuessa ajattelin sydämen jättävän pari lyöntiä välistä ja tapaavani sen assarin. Eikä mitä. Siinä hän seisoi, Norjan prinsessa, edessäni aamutakkiin kietoutuneena juuri suihkusta tulleena. Taisin näyttää hieman tyhmältä, mutta toisaalta, hän saattaa olla tottunut asiaan eikä kyseinen ilme muutenkaan ole minulle mikään vieras.

Ai millainen tyyppi se Märta sitten oli? Ihan mielettömän kiva. Todella jalat maassa oleva daami, jonka kanssa oli hauska höpötellä niitä ja näitä.

Hän myös tiesi tarkkaan minkälaisen meikin haluaa, osasi sen minulle kertoa ja minäkin sen taisin sitten osata tehdä. Vaikutti nimittäin erittäin tyytyväiseltä molempina päivinä kun hänet pääsin meikkaamaan. Aika perusjuttuja prinsessakin halusi, tummaa silmää että näkyy lavalta yleisöön, kauniin heleän ihon ja kevyet huulet. Aika perus pohjoismaista meininkiä sanoisin.

Vaikka ympäriltä puuttuivat kultaiset salit, kattokruunut ja syviä hoviniiauksia tekevä palvelusväki, nautin silti ihan oikeasta prinsessahetkestä. Herneestä en tohtinut kysyä. Tämän jälkeen olenkin odottanut puhelua Oslosta aina Nobel-juhlien aikaan mutta ei ole vielä kuulunut. Ehkä ensi kerralla sitten…

Ja ei, käteni ei tärissyt.